Lenkkitossut tauolle

Tällä hetkellä työ on vienyt minut mennessään eikä lenkkitossut. Koronasta johtuen työmääräni on tuplaantunut, jonka takia lenkkeily- ja urheiluaika puolittunut. Tämä on ollut todella haastavaa aikaa minulle, koska olen joutunut taistelemaan henkisen minäni kanssa siitä, että nyt on hyvä hiljentää liikunnan osalta, koska työ syö niin paljon energiaa. Lepo on ollut tällä kertaa tärkeämpää kuin liikunta.Tällaisen ajattelun oppiminen minulle ei ole ollut itsestään selvyys. Henkisen itsensä työstäminen ja omien heikkouksien vahvistaminen on yksi tärkeä asia minkä olen äitiyden ja iän myötä saanut oppia. Helppoa se ei ole ollut tunnustaa itselle, että nyt et voi onnistua tässä vaan rauhoita menoa.

Suosittelen ajattelemaan omaa jaksamista ja viemällä ajatukset siihen ääritilanteeseen, jossa tapahtuu se kaikkein pahin. Kannattaako sinne asti mennä? Mitkä ovat ne rajoitukset, joilla voit hiljentää vauhtisi ettet sinne asti päädy? Omassa tilanteessa pahin olisi ollut ylikuormitus tai burnout. Huomasin merkkejä siitä jo omassa käyttäytymisessä. Olin väsynyt, kiukustuin jatkuvasti sekä mikään mikä oli tuonut minulle iloa (juoksu, liikunta) ei enää antanut sitä energiaa mitä se ennen toi. Googlasin jopa burnoutin oireita... Karsin elämästäni kaiken muun rasituksen pois, niin henkisen kuin fyysisen. Vastapainoksi kaivoin ristisanatehtävät ja kesken jääneen neuletyön esiin, joita sitten iltaisin näpräsin TV:n edessä. Työ on minulle tärkeää ja mielekästä, joten halusin panostaa siihen vaikka se vaatikin minulta paljon. Meillä on myös ihana työyhteisö ja pomot, jotka vaativat myös lomailemaan ja rauhoittamaan työntekoa. 

Nyt työrintamalla on jo hieman helpottunut, joten olen lisännyt lenkkeilyä ja liikuntaa. Lenkkeily tuntuu taas ihanalta ja huomaan, että kehoni kaipaa fyysistä rasitusta. Ajattelen liikunnasta positiivisia ajatuksia ja se tuo vastapainoa muulle elämälle. Saan siitä myös energiaa jaksaa elämän ruuhkavuosia. Ainoa miinus omaan liikkumiseeni on tällä hetkellä se, kun en pääse salille itsekseni ähisemään. Kaipaan sitä todella paljon, se on oma henkireikäni hektiseen arkeen. Salitreenit on korvannut kotijumpat, jotka myös yllä mainitusta syystä ovat jääneet vähälle. Kuitenkin olen niitä ihmisiä, jotka suurimman osan treeneistä tykkää tehdä yksin ja nauttia oman itsensä seurasta eli siitä parhaasta seurasta. Joten kotona tehtävät kotijumpat lasten ähistessä vieressä ei ole suurta nautintoa minulle. Mutta rakastan myös ryhmäliikuntoja, joissa kilpailuviettini astuu esiin ja pusken itseäni vielä kovemmin, treenikaverin tsemppaamana.

Olen kirjoittanut myös henkisestä minästä juoksuun liittyen ja juoksumotivaation löytämisestä sekä omien voimavarojen tunnistamisesta Naisten Kympin blogissa.
Käy lukemassa se TÄÄLTÄ!

-SaijaMari